Oma autohistoriani alkoi verrattaen myöhään, vasta 17-vuotiaana sain ensimmäisen oman auton, jonka maksoin kesätyörahoillani. Se oli Opel Manta B SR Coupe Berlinetta 2.0 -79. Metallihohtovihreä, vinyylikatolla, kromipuskureilla ja festival-vanteilla. Valitettavasti auto ei ollut ihan yhä hyvä kuin olisi äkkiseltään voinut uskoa, vaan paremminkin kauniisti sanottuna kohtalaisen huono yksilö. Isän kanssa yhdessä tuli autoon askarreltua iso osa sähköjä uusiksi, asennettua lisävalot, ja tehtyä uusi takakontin pohja. Valitettavasti se osa sähköjä mitä ei tehty uusiksi, aiheutti mielenkiintoisia virtapiiikkejä, jotka taas aiheuttivat sen, että auton virranjakajan kärkiin paloi reikä noin kahden viikon välein, josta seurasi käyntiongelmaa ja paukahtelevia savupilviä. Isompi ongelma oli ohjauksen kangistuminen kovalla pakkasella, mikä aiheutti erinäisiä tilanteita kevytperäisellä takavedolla ajaessa.
Mantasta tuli hankkiuduttua eroon reilun puolen vuoden kortillisen ajelun jälkeen, ja tilalle tuli Honda Prelude -83, se ensimmäinen luukkulamppumalli. Tähän naapurin tallimekaanikko kävi koneen läpi ja porasi isommaksi 1800 cc alkuperäiskoosta. Autoon laitettiin Monroen sensatracit iskareiksi, Ronalin kolmepuola-vanteet ja kunnon kumit. Tämä oli se tehostamattomalla ohjauksella varustettu ja ilman ylinmääräistä sähköroinaa oleva malli, eli hyvikin kevyt ja käsiteltävä malli. Auton suurin ongelma oli ratin ja penkin välissä, autoa nimittäin ajettiin kovaa ja surutta inttimatkat ja muulloinkin. 40 tkm ajon jälkeen alkoi auto olla aika pehmeä kertaalleen tehtyä konetta myöten, myöskin ruoste vaati osansa.
Hondan seuraajaksi tuli Volvo 240 2.0 DL -84, jota kustomoitiin kovalla kädellä, ja johon tuntui osuvan kaikki paitsi Naton ohjus. Tiivistelmänä auton historiasta voisi mainita, kaksi kertaa auton kylkeen saaminen, 6 kierrosta katon kautta ympäri yhdellä kertaa, moottorin tippuminen paikaltaan tiellä olleen halon takia, kuuteen lokkiin kerralla osuminen, keulakoristeen rikkoi tielle loikannut sammakko, navasta irti katkennut takapyörä repi kyljen auki ja autolla väistettiin poikittain vastaantulevaa rekan kärryä tekemällä 45 asteen kurvi jäisestä vallista läpi läheiseen T-risteykseen iloisesta 90 km/h vauhdista. Autossa oli lopulta 2.5 litrainen vaprimylly, rakennettuna B23E:stä, ja kolmiportainen automaatti. Tämän kanssa yhtä aikaa oli Volvo 360 GLT -84, R-sportin alustalla, josta piti tulla kunnon raaseri, tarkoitus oli jopa nostaa tuo isomman volvon pata tähän kikkareeseen, mutta vanhemmilla alkoi tulla mitta täyteen jännittämisestä, että mitä tuolle 240-volvolle seuraavaksi tapahtuu, he ostivat minulle uuden -00 mallisen Renault Clio 1.4 RT:n opiskeluajan autoksi, ja volvot vaihtuivat moottorikelkkaan.. kelkkoja minulla oli tähän mennessä ollutkin jo puolentusinaa käytössä.
Renault toimi upeasti sen 35 tkm mitä sillä ajoin ennenkuin mitta tuli täyteen, se oli todella helppo ajettava, mutta ei kulkenut mihinkään ja oli tylsän tavallinen, eli sen piti lähteä, joten Renault myytiin pois.
Seuraavaksi lähdettiinkin rohkealle linjalle, elikkä hankittiin se, mitä saadaan kun italialaiset suunnittelevat ruotsalaiselle valmistajalle coupe-auton, joka on tarkoitettu amerikkalaisille, koottu ranskalaisesta koneesta, ruotsalaisista osista ja ja italialaisesta korista italiassa : Volvo 780 bertone coupe 2.8 V6 AT. Kaunis ja mukava matka-auto, kaikki ison auton ominaisuudet, paitsi suorituskyky. Sähkövikoja oli kohtalaisesti myös, mutta ne kuuluivat luonteeseen. Tämän kanssa yhtäaikaa oli koulukaverin kanssa puoliksi ostettu VW Golf III 1.9 diesel Ecotronic, mikä hommattiin Saksasta lopputyömateriaaliksi, jotta näimme miten vapautunut tuonti toimi. Aika vekkuli laite oli tuo Golf, siinä oli start/stop-toiminto, ja manuaalivaihteisto automatisoidulla kytkimellä. Tylsä, kylmä ja laiskahan se käytännössä oli, mutta halpa ajaa.
Volvon siirtyessä isäni harrasteautoksi, minulla teki mieli saada tehokas nelikko alle, joten seuraavaksi autokseni tuli Audi S2 Coupe, 3B-koneella ja 5-vaihteisella lootalla. Suorituskykyynsä nähden erinomaisen kestävä ja jämerä auto, tehty kuin tankki ja vetarit yms. tavarat mitoitettu reilusti yli tarpeen. Valitettavasti mutkaominaisuudet vähän muistuttivatkin tankkia, reilun keulapainoisuuden takia. Auto sai ABT:n boksin, Simonsin putkiston ja pientä hienosäätöä, ja sillä on edelleen omat henkilökohtaiset pohjat ajetussa huippunopeudessa mittarin mukaan, 265 km/h, todellisuus lienee hivenen yli 250 km/h, koska saavutin karkuun pyrkivää M5 bemaria ihan pikkuhiljaa.. Todella vauhtisokeaksi saava hirviö. Audin kanssa yhtäaikaa oli myös toinen opinnäytetyömme esimerkkiauto VW Scirocco II GT 1.8 -92, retrohenkinen urheiluauto, joka ei ollut erikoisen nopea, mutta hauska ja helppo ajaa lujaa, ja erinomaisen halpa pitää.
Velocity Red - väri näyttää hyvältä vahattuna.
Pikkufiksiä se vaatii vaan... ;)
GT-b:n kesäkengät, mallia Gram Lights..
Kuten huomata saattaa, aina ei pysytä penkkojen välissä..
Mm. Preludella mentiin kovaa mutta varomattomasti välillä, henki pihisee vieläkin niin ajotapakin lienee rauhoittunut :)
VastaaPoistaJep, siitä ehkä opittiinkin jotain. :) Nykyään repiminen on tuolla ratojen puolella, nykyisellään liikenteessä olen todennäköisesti rauhallisempi kuski kuin sinä.. ;)
VastaaPoistaNoo, 60tkm vuoteen ja työnpuolesta kortin tarve rajoittaa nopeudet rikesakkorajalle. Toki Lp pääsee välillä rokottamaan esim. rekkaa ohitettaessa, sehän se suurinta rikollisuutta taitaa ollakin..prkle!
VastaaPoistaMuuten, (provosoimatonkin) ohittaminen on edelleen joillekin autoilijoille punainen vaate, pari kertaa tänä vuonna sielä sinun kotikunnan alueella on tullut tilanne että ohitettu-pentti on hiillostunut täysin ja nykäissyt vauhtia sen mitä avensis/v70 kulkee ja kadonnut niska punaisena horisonttiin. Itellä ollut vauhti vakionopeudensäätimeen säädettynä ennen ohitusta ja ohituksen jälkeen..