Hyvä päivä avautua, eli sananen suomalaisista liikenteessä.

Nyt kun verenpainetta on työpaikalla nostettu ulkomailta soittavien puhelinterroristien toimesta sopivasti, voi samantien antaa tulla mikä muutenkin pistää välillä tympimään, eli suomalaiset liikenteessä. Itse kun asun täällä susirajalla, niin tulee ajettua ympäri Suomea aika paljon, tänne kun ei junat kulje ja on halvempi lentää Helsingistä viikoksi Turkkiin kuin ostaa meno-paluu-lippu tänne. Siispä kokemusta autoilusta kertyy ihan kiitettävästi, yritän avautua aihekohdittain, että edes joku tolkku säilyy.

Aloitetaan ilmeisellä, eli yhteiset pelisäännöt ja tilan antaminen liikenteessä. Ainakin Länsi-Euroopassa yleensä toimii toisten huomioonottaminen liikenteessä selkeästi paremmin, ja annetaan tilaa, mutta täällä Kekkoslovakiassa otetaan ennemmin mallia ilmeisesti hurjasta idästä. Toisaalta onhan meidän tietkin paikoitellen lähes itä-blokin tasoa. Hyvänä esimerkkinä toimiikin käytös tietyöalueella, jossa ei ole ohjausta. Oletetaanpa sellainen tilanne, että tie on muuttunut yksikaistaiseksi vaikkapa sadan metrin matkalta, ja toiset joutuu odottamaan vuoroaan. Se on ihan sama vaikka siellä toisella kaistalla olisi kolmensadan metrin jono, niin sieltä työntää karvalakkipäinen perusjäärä sillä harmaalla avensiksella mateluvauhtia vastaan asenteella, että minä menen tästä nyt, muut odottakoot. Onko se oikeasti oikeasti niin vaikea odottaa se puolitoista minuuttia, että tilanne olisi tasapuolisesti purettu, varsinkin kun ajat mulkku muutenkin alinopeutta?!

Toinen ärsyttävä asia onkin alinopeutta ajavat. Tässä olisi ihmisryhmä, jota voisi oikeasti ruveta sakottamaan, sen sijaan, että tutkataan jossain pikkutien pusikoissa, josko se naapurin Jaska kurauttaisi edes vähän ylinopeutta sillä uudella autollaan.
Alinopeutta ajavia on yleensä kahdenlaisia : Ensimmäinen, ehkä enemmän säälittävä kuin ärsyttävä ryhmä ovat epävarmat sunnuntai-autolijat, joiden kuuluisi pysyä pois liikenteestä alunperinkin, koska heidän autonkäytöllään on halvempi ajaa taksilla, ja ovat silloin paljon vähemmän vaaraksi liikenteelle.
Toinen ryhmä on samat jäärät, joilla on tämä minä ensin - asenne. Mennään satasen alueella sitä 90 km/h, ja keskiviivan vieressä, ettei varmasti pääse takana tuleva kurkkimaan ohituspaikkaa, eikä taatusti anneta ohitusmerkkiä, koska minä menen tässä nyt. Ohituskaistan alkaessa pistetään sitten perhelintan motti koville ja kiihdytetään vauhtia sen mukaan mitä takana tuleva nostaa omaansa, kun onhan se selvä, että suomalaista jäärää ei ohiteta! Tämä asenteellisuus on valitettavasti tarttunut jo osaan ammattiryhmistä, välillä törmää jo tympääntyneisiin traktorikuskeihin, ja se muuten oikeasti vituttaa kun se kahdeksan pyörää leveä massikka tukkii koko tien kun rehupuntilla on mennyt hiekkaa hanuriin. Liikenteen jääriä kuvaa muuten hirveän hyvin Kummelin tekemä "Teiden Ritarit". Tässäpä kyseinen pätkä teidänkin iloksenne :

Vastapainoksi tyrrääville jäärille on suomalaiset työsuhde-turisti-autoilijat. Tämä ryhmä esiintyy suomen teillä yleensä vauhdista riippumatta takapuskurissanne, hinkuttaen sitä metallinharmaata audi a4 tdi avanttia niin paljon, kuin nokirousku vain kulkee. Kontissa on kultainen noutaja, takapenkillä huutavat kakarat, katolla suksiboksi vuodenajasta riippumatta ja kuskilla kyrpä otsassa. Ohi on päästävä kaikesta, ajoi ne miten lujaa tahansa, ja paikasta riippumatta. Minä en ymmärrä mikä ihme se saa vaarantamaan perheensä tuolla tavalla, ja se ekologinen ajattelu sen tdi:n kanssa lentää ikkunasta kun laittaa sen talon korkuisen  anopinkuljettimen ilmanvastukseksi sinne katolle. Minä en käsitä, siirtyykö mielenterveys jotenkin sinne suksiboksiin silloin kun sen nostaa sinne katolle?

Ohittamisesta tuli myös mieleen merkin- ja tilananto. Ei tarvitse mennä kuin Ruotsin puolelle, niin oikeasti hitaammin tiellä liikkuvat autot ja ammattikuskit isommilla laitteilla antavat tilaa jos vain tiellä pystyvät, ja näyttävät ohitusmerkkiä. Meillä Suomessa tämä tuntuu olevan katoava kansanperinne, joka on saanut jopa kiusanteon muotoja. Paras tapaus tänä kesänä oli, kun joku isin oma pikkuräppäri oli lainannut asuntoauton ja keksi humoristina peitellä näkyvyyttä ja näyttää ohitusmerkkiä siinä vaiheessa kun vastaantulija oli kriittisen lähellä. Onneksi sitä oli itse hereillä ja sai väistettyä nopeasti takaisin omalle kaistalle. Siinä vaiheessa kun vihdoin tuli tilaa, ja pääsin ohi, niin lippispojilla näytti olevan hirveän hauskaa autossaan. Se ei vissiin riippuhousuilla riittänyt ymmärrys, että jos siinä rinnalla olisi lävähtänyt, niin se niiden lasikuitupökäle olisi myöskin ollut palasina tiellä?

Mikä tämän kaiken aiheuttaa, että tavallisesta suomalaisesta tule jäätävä urpo heti kun on saatu auto käyntiin? Mielestäni suurin syy on liikennesäädökset ja niiden valvonta. Yliholhoava ajattelumalli ja sakkotuottojen maksimointi toimii kuin kieltolaki aikoinaan, ja aiheuttaa yllämainittuja lieveilmiöitä liikenteeseen. On hienoa, että kameratolppiin löytyy aina rahaa, vaikkei oikeille poliiseille löytyisikään. Voisiko ne kameratolpat sijoittaa oikeasti sinne missä niitä tarvittaisiin, eli taajama-alueille, koulujen lähettyville yms. paikoille? Se ei mielestäni palvele kenenkään etua, että ne on tuolla suorien teiden varressa keskellä ei mitään, ja yleensä sijoitettu sillä tavalla ,että sillä ei ole mitään tekemistä liikenteen joustavuuden kanssa. Kallista vittuilua sanon minä.

En tiedä onko tämä herra Bozzetto vieraillut Suomessa, mutta jotenkin tuntuu, että pakkohan sen on ollut täällä käydä, ainakin tämän perusteella.

Jälkihuomautuksena, arvon karavaanarit ja liikkuva poliisi, vaikkei teitä tässä erikseen mainittukaan, niin voitte silti mennä itseenne. Kaunista päivänjatkoa!

Nokkelista ja kohtuullisista vuorossa Honda CRX, eiku CRZ.

CRZ on nokkela ja kohtuullinen, ja todellakin pienipäästöinen. Ainoa negatiivinen tekijä on aavistuksen keskenjäänyt toteutus. Auto on sinänsä upea, se muistuttaa paljon vanhaa, legendaarista CRX:ää, joka pienestä koostaan huolimatta oli kiukkuinen kuin ampiainen. Sähköstä alavääntöä saava, mutta astmaiseksi jäävä hybridipannu saa hondan kiihtymään hikisesti samaa tahtia kuin pirteimmät perus-perheenkuljettimet, kuskin kiihtyessä sisällä huomattavasti reilummin.

Suorituskyvyn puute ei oikein sovi yhteen napakan alustan, Star Trek – ohjaamon, olemattoman takapenkin ja sporttisenterävän ulkonäön kanssa. Tämmöisenään Honda on hauska laite kauppakassiksi, mutta n. 28 000 euron hintaan pitäisi GT-version pystyä elämään nimensä mukaan.  Melu ja mukavuus ei ole Gran Turismon tasolla, ja näihinkin piirteisiin alkaa kiinnittämään huomiota kulkupuolen puuttuessa. Viisikymmentä hevosvoimaa lisätehoa, niin johan olisi eri ääni kellossa. Nyt tilanne on kuin Thaimaalaisen transvestiitin kanssa, se voi näyttää kauniilta ja kutsuvalta, mutta kun olisi aika käydä tositoimiin, tulee heteromiehelle karvas pettymys.

                      Sukunäkö on suuri, harmi, että ideologiassa on vielä aika paljon eroja.
 (Kuvan lähde.)

Tämä Mugenin näkemys saa silti uskomaan parempaan huomiseen, n. 200 heppaa ja röyhkeät soundit :

Todella hyvä fiilis. Ajamisen ilosta :)

Syksyn ruska on täällä pohjoisessa hienoa aikaa, silloin kun ei sada. Sattuipa sunnuntaiksi optimikelit nauttia ajamisen ilosta. Olin työkeikalla vähän syrjäisemmässä paikassa ja pääsin sieltä poistuessani nauttimaan rajaseudun mutkaisista ja asfaltoiduista pikkuteistä legacylläni. Se on hieno tunne, kun on oikea ilma, oikea tie, ja sopiva auto.

 Legacy isohkona farmarina ei ehkä ole se ajamisen ilon ydinkeskittymä, mutta GT-b:n Bilstein-alusta tuo autoon aimo annoksen lisää fiilistä, kunhan tie on sopivan mallinen. Tässä tapauksessa tarkoitan kohtailaisella päällysteellä olevaa mutkaista ja mäkistä pikkutietä, ei kuitenkaan mitään serpentiiniksi luokiteltavaa. Auto vastaa mukavasti kaasuun, tuplaturbo-bokseri murisee mukavasti korviin Pink Floydin Learning To Fly:n soidessa taustalla, ei muuta liikennettä, reipas matkavauhti, ja aurinkoinen syyssää valaisemassa ruskan värittämiä maisemia. Tuollaisella hetkellä sitä muistaa, että on tämä autoilu hieno harrastus.

Tähän ei paljon enää voi lisätä, ehkä autoksi 911 Turbo targan, kattopala auki ja sporttiputkella..

Tässäpä vielä Pink Floydin biisi taustalle : Learning To Fly 

Raikkaat Ranskantykit vähän turhan rapsakkaan hintaan.

Ensimmäinen kompastuskivi täällä rakkaassa kekkoslovakiassamme on sporttisten autojen hinnat. Maksaisinko koskaan melkein 40 000 euroa kolmeovisesta pikkusitikasta? Taikka pienestä Coupe-pösöstä? En varmasti.  

Autot sinällään on molemmat yllättävänkin hyviä, mutta pyrkivät ehkä miellyttämään liian montaa käyttäjäryhmää.

 DS3 Racing osaltaan, oransseilla koristepaloilla, hiilikuidulla, ja kikkailulla koittaa olla nuorekas raaseri, mutta samalla myös nokkela trendi-auto. Mielestäni, kun autosta tekee yksityiskohdiltaan noin raflaavannäköisen, siinä on turha lähteä tekemään muitakaan kompromisseja. Nyt isot pyörät yhdistettynä alustaan jossa pyritään vielä pitämään mukavuutta, aiheuttaa pintakovan, mutta kiihdytyksissä ja kovassa kovassa vauhdissa levottomalta tuntuvan ajotuntuman, tosin osansa kokemukseen varmasti tuo meidän huonokuntoiset tiemme. Sileämmällä asfaltilla alusta olisi varmaan ihan kohtalainen kompromissi, ja tasaisella mutkapito oli hämmästyttävän hyvä, autolla pystyi pitämään yllättävänkin korkeaa vauhtia tiukkaakin ympyrää ajettaessa. Ohjaus tuntui myös riittävän nopealta ja liikkeiltään tarkalta, mutta aavistuksen tunnottomalta. Voisi kuvitella, että talvikelillä saattaa olla paikoitellen aika kiusallinen kokemus. 

Auto on sinänsä on hyvin tehty, mutta ei missään nimessä 40 000 euron arvoinen. Itse ottaisin ennemmin 156 heppaisen Sport Chic -varusteisen vekottimen 15 000 euroa halvemmalla, ja lastuttaisin sen ja laittaisin siihen esim- eibachin tjms. säädettävän alustan, ja minulla olisi paljon onnistuneempi kompromissi meidän teillemme ja yli kymppitonnin halvemmalla. Yllättävää oikeastaan, että tuollaisen suht asiallisen trendipelin saa jo 25 000 € tuntumaan? ei kaikki taidakaan olla väärin hinnoiteltuja..

Peugeot RCZ on ulospäin vakuuttava ilmestys, koeajoauto oli 200-heppainen malliston lippulaiva, varustettuna helmiäsvalkoisella metallivärillä, mattamustilla 19" vanteilla, nahkaverhoiluilla ja bi-xenon-valoilla. Auto on ulkoa näyttävän näköinen, mutta sisusta pettää. Jos auto on yli 43 000 € maksava varusteineen, ei sen koelaudan viimeistelyn pitäisi näyttää 206 pösöltä kymmenen vuoden takaa! Toki mittaristot yms. ovat ihan ok, mutta yleinen tunnelma, vähän miten sattuu aaltoilleet, nahkatikkaukset ja kaikki katkaisimet kielivät halvemmasta versiosta.

Ajotuntuma autossa oli isojen pyörien takia vähän pintakova, ja taas vetely kiihdytyksissä oli kohtalaista. 1.6-litrainen turbokone tuntui aavistuksen hengettömältä auton ulkonäköön verrattuna, yritystä on, mutta ei laula eikä kulje riittävästi. Olisi toivonut sellaiset 40-50 heppaa lisää löylyä, ja vähän sporttisempia soundeja, jotta auton ulkonäön tuoma erikoisuuden tunne olisi välittynyt valjuun ohjaamoonkin. Ohjauksessa on RCZ DS3 Racingin viitoittamalla tiellä, osoittaen keulan pidon erinomaisekseksi mutkissa, ja ohjauksen tarkaksi, mutta vähän tunnottamaksi. Ajaessa tuli sellainen olo, että tämän auton kuuluisi olla vähän yli 30 000, eikä 44 000 €. Hinnat alkaenhan näillä tosiaan on n. 33 000 € , joten siellä ollaan jo oikeammalla suunnalla. 

Yhteenvetona molemmista ranskattarista voi sanoa, että autot ovat paremmin tehtyjä kuin kummaltakaan merkiltä olettaisi, Citröenin viimeistelyn ollessa kokonaisuutena paremmalla tasolla, ja molempien autojen mallisarjoista löytyy halvemmista versioista enemmän potentiaalia, ja vastinetta rahalle, etenkin DS3:n puolelta. Eivät silti tuollaisenaan nostata erityisemmin tunteita todellista ajamisen fiilistä hakevalle.

Autoleffojen valjut sankarit.

Tällainen aivopierun tyyppinen välimölähdys tähän väliin. FB:tä lueskellessani joku aiheellisesti mainitsi blogini totisuuden, missä oli kyllä hyvinkin oikeassa. Lomalta paluun jälkeinen viikko tahtoo aina olla aavistuksen totinen, syystä tai toisesta. Helppoa paluuta kotimaahan ei luonnollisestikaan piristänyt myöskään n. 15 minuuttia Tampereen kentältä pois päin ajettuani, kameratolppa, joka halusi ottaa minusta kuvan. En tosin tiedä miksi.. nopeus oli tällä kertaa ihan sallituissa rajoissa..

 Itse olen tässä viimeaikoina katsellut paljon erityyppisiä autoleffoja, enimmäkseen vähän vanhempia, ja miettinyt sitä ihanaa poliittista epäkorrektiutta ja pientä pilkettä silmäkulmassa, joka niissä vallitsee. Näyttelijät irroittelevat rooleissaan, ja pitävät hauskaa, ja se myös välittyy yleisölle. Kuka muistaa ensimmäisestä Kanuunankuularalli-elokuvasta Roger Mooren roolin Seymour Goldfarb juniorina, rikkaan suvun höyrypäisenä poikana, joka kuvitteli olevansa brittiläinen salainen agentti? Entäpä Raul Juliaa purukumirallissa italialaisena kilpakuljettaja Francona, miehenä joka haistoi kauniit naiset, ja opetti paljon italialaisesta ajamisesta? Olisi kauhean vaikea kuvitella nykypäivän näyttelijöiltä yhtä hyvällä tyylillä överksi meneviä suorituksia.

Tässä Franco kertoo italialaisesta ajamisesta.

Vaan nyt jätän koneeni rauhaan, ja lähden katsomaan jokkista!

Nokkela ja hinnaltaan/päästöiltään kohtuullinen ajajan vaihtoehto?

Nokkela ja ympäristöystävällinen ajajan vaihtoehto?

Olen aika tasaisesti käynyt tarkastamassa uutuusautojen sporttista antia alle 40 000 € hintaluokassa, ja viimeisen vuoden aikana on tullut testattua autoja sillä perusteella, että ne olisivat hauskoja, persoonallisia, sporttisia ja ehkä vähän ympäristöystävällisiäkin. Ajettua on tullut Honda CR-Z GT, Nissan Juken turbo-versio, Citröen DS3 Racing, Peugeot RCZ 200hp, Alfa Romeo Giulietta (tosin mopolla 120 heppaisella), ja VW Polo GTI DSG, joka ei varsinaisesti ole erityisen persoonallinen.

On mielenkiintoista huomata, että valmisajat pyrkivät värittämään mallistojaan pienillä sporteilla, mutta osalla yritykset jäävät tavalla tai toisella vähän valjuiksi. Pyrin naputtelemaan yllämainituista autoista, ja niiden herättämistä fiiliksistä lähipäivinä taikka viikkoina, miten viitseliäisyys riittää.  

Autoista keskustelemisen vaikeus.

Joskus turhauttaa, kun yrittää selittää autoihin vähemmän intohimoisesti suhtautuvalle, miksi joku tietty auto tuntuu vaan mielettömän hyvältä, vaikka se ei ole vähäruokainen taikka ihan tuliterä. Koitat siinä selittää, että on se hieno ajaa, ja ohjaustunto ja kaasunvaste on loistavat, ja saat vastaukseksi jotain tällaistä : " On se muuten mukava ajella tuo Kia Sportagekin, pelannut ihan moitteetomasti kokoajan, ja tässä on vielä pitkä takuukin". Mitäpä siihen sitten oikein voit sanoa.. Se on hienoa, että se kuminen, mutta olematon tunto miellyttää, se mitäänsanomaton olemus, ja ne harmaat muovit. Tai niinkuin yksi asiakkaani valitti, kun joutui olemaan 500 metriä japanintuonti GT-b Legacyni kyydissä : "Eihän tästä pääse ylös edes pitkillä matkoilla, miksi tässä ei ole matkustajanpenkin korkeudensäätöä, minulla on sellainen Avensiksessa, mutta se onkin uusi 1.8 Sol! " . Kuinka siinä perustelet, että urheilullisessa autossa yleensä istutaan matalalla, ja se urheiluistuin kyllä tukee hyvin niitä jalkoja..   Ei  oikeastaan tarvitse kauheasti ihmetellä, miksi Suomen Top 10 - myydyimpien automallien lista on niin kuivaa luettavaa kuin se on. Mielikuvituksettomia autoja mielikuvituksettomille ihmisille. Ainakin autojen osalta.

Omasta autohistoriastani ja kiinnostuksesta autoihin.

Nyt kun en enää ole autoalalla, voin pitää hyvillä mielin blogia aiheesta joka on minulle hyvinkin rakas, eli autot ja kaikenlainen niihin liittyvä. Antaakseni vähän pohjaa teille jotka tätä satutte lukemaan, valotan vähän omaa autotaustaani ja mistä innostus lähti. Autoista olen ollut kiinnostunut niin kauan kuin muistan, taisin oppia melkein lukemaankin vanhoista 60-70-lukujen vaihteen Tekniikan Maailmoista, isän uudemmista TM:stä, V8 Magazineista ja mobilisteista. Isälläni oli muutenkin vaikutusta kiinnostukseeni autoista, olihan hän itsekin innokas harrastaja silloin. Meillä oli peräkkäin kolme turbo-volvoa, ja isä on kuulemma ajanut nuorempana rallia Skoda Octavialla.

Muistan kun meillä kotona nauhoitettiin Matti Alamäen EM Rallicross-kilpailuja, jotka näkyivät telkkarista. Alamäki keltaisella Porschellaan oli pienelle pojalle suuri sankari. Toinen mieleen jäänyt tapaus on Kuusamon lentokentältä, kun Lasse Lampi ajoi Audi Quattro-ralliautolla lentokenttää päästä päähän pienkonetta vastaan. 

Oma autohistoriani alkoi verrattaen myöhään, vasta 17-vuotiaana sain ensimmäisen oman auton, jonka maksoin kesätyörahoillani. Se oli Opel Manta B SR Coupe Berlinetta 2.0 -79. Metallihohtovihreä, vinyylikatolla, kromipuskureilla ja festival-vanteilla. Valitettavasti auto ei ollut ihan yhä hyvä kuin olisi äkkiseltään voinut uskoa, vaan paremminkin kauniisti sanottuna kohtalaisen huono yksilö. Isän kanssa yhdessä tuli autoon askarreltua iso osa sähköjä uusiksi, asennettua lisävalot, ja tehtyä uusi takakontin pohja. Valitettavasti se osa sähköjä mitä ei tehty uusiksi, aiheutti mielenkiintoisia virtapiiikkejä, jotka taas aiheuttivat sen, että auton virranjakajan kärkiin paloi reikä noin kahden viikon välein, josta seurasi käyntiongelmaa ja paukahtelevia savupilviä. Isompi ongelma oli ohjauksen kangistuminen kovalla pakkasella, mikä aiheutti erinäisiä tilanteita kevytperäisellä takavedolla ajaessa. 

Mantasta tuli hankkiuduttua eroon reilun puolen vuoden kortillisen ajelun jälkeen, ja tilalle tuli Honda Prelude -83, se ensimmäinen luukkulamppumalli. Tähän naapurin tallimekaanikko kävi koneen läpi ja porasi isommaksi 1800 cc alkuperäiskoosta. Autoon laitettiin Monroen sensatracit iskareiksi, Ronalin kolmepuola-vanteet ja kunnon kumit. Tämä oli se tehostamattomalla ohjauksella varustettu ja ilman ylinmääräistä sähköroinaa oleva malli, eli hyvikin kevyt ja käsiteltävä malli. Auton suurin ongelma oli ratin ja penkin välissä, autoa nimittäin ajettiin kovaa ja surutta inttimatkat ja muulloinkin. 40 tkm ajon jälkeen alkoi auto olla aika pehmeä kertaalleen tehtyä konetta myöten, myöskin ruoste vaati osansa.

Hondan seuraajaksi tuli Volvo 240 2.0 DL -84, jota kustomoitiin kovalla kädellä, ja johon tuntui osuvan kaikki paitsi Naton ohjus. Tiivistelmänä auton historiasta voisi mainita, kaksi kertaa auton kylkeen saaminen, 6 kierrosta katon kautta ympäri yhdellä kertaa, moottorin tippuminen paikaltaan tiellä olleen halon takia, kuuteen lokkiin kerralla osuminen, keulakoristeen rikkoi tielle loikannut sammakko, navasta irti katkennut takapyörä repi kyljen auki ja autolla väistettiin poikittain vastaantulevaa rekan kärryä tekemällä 45 asteen kurvi jäisestä vallista läpi läheiseen T-risteykseen iloisesta 90 km/h vauhdista. Autossa oli lopulta 2.5 litrainen vaprimylly, rakennettuna B23E:stä, ja kolmiportainen automaatti. Tämän kanssa yhtä aikaa oli Volvo 360 GLT -84, R-sportin alustalla, josta piti tulla kunnon raaseri, tarkoitus oli jopa nostaa tuo isomman volvon pata tähän kikkareeseen, mutta vanhemmilla alkoi tulla mitta täyteen jännittämisestä, että mitä tuolle 240-volvolle seuraavaksi tapahtuu, he ostivat minulle uuden -00 mallisen Renault Clio 1.4 RT:n opiskeluajan autoksi, ja volvot vaihtuivat moottorikelkkaan.. kelkkoja minulla oli tähän mennessä ollutkin jo puolentusinaa käytössä.

Renault toimi upeasti sen 35 tkm mitä sillä ajoin ennenkuin mitta tuli täyteen, se oli todella helppo ajettava, mutta ei kulkenut mihinkään ja oli tylsän tavallinen, eli sen piti lähteä, joten Renault myytiin pois.

Seuraavaksi lähdettiinkin rohkealle linjalle, elikkä hankittiin se, mitä saadaan kun italialaiset suunnittelevat ruotsalaiselle valmistajalle coupe-auton, joka on tarkoitettu amerikkalaisille, koottu ranskalaisesta koneesta, ruotsalaisista osista ja ja italialaisesta korista italiassa : Volvo 780 bertone coupe 2.8 V6 AT. Kaunis ja mukava matka-auto, kaikki ison auton ominaisuudet, paitsi suorituskyky. Sähkövikoja oli kohtalaisesti myös, mutta ne kuuluivat luonteeseen. Tämän kanssa yhtäaikaa oli koulukaverin kanssa puoliksi ostettu VW Golf III 1.9 diesel Ecotronic, mikä hommattiin Saksasta lopputyömateriaaliksi, jotta näimme miten vapautunut tuonti toimi. Aika vekkuli laite oli tuo Golf, siinä oli start/stop-toiminto, ja manuaalivaihteisto automatisoidulla kytkimellä. Tylsä, kylmä ja laiskahan se käytännössä oli, mutta halpa ajaa.

Volvon siirtyessä isäni harrasteautoksi, minulla teki mieli saada tehokas nelikko alle, joten seuraavaksi autokseni tuli Audi S2 Coupe, 3B-koneella ja 5-vaihteisella lootalla. Suorituskykyynsä nähden erinomaisen kestävä ja jämerä auto, tehty kuin tankki ja vetarit yms. tavarat mitoitettu reilusti yli tarpeen. Valitettavasti mutkaominaisuudet vähän muistuttivatkin tankkia, reilun keulapainoisuuden takia. Auto sai ABT:n boksin, Simonsin putkiston ja pientä hienosäätöä, ja sillä on edelleen omat henkilökohtaiset pohjat ajetussa huippunopeudessa mittarin mukaan, 265 km/h, todellisuus lienee hivenen yli 250 km/h, koska saavutin karkuun pyrkivää M5 bemaria ihan pikkuhiljaa.. Todella vauhtisokeaksi saava hirviö. Audin kanssa yhtäaikaa oli myös toinen opinnäytetyömme esimerkkiauto VW Scirocco II GT 1.8 -92, retrohenkinen urheiluauto, joka ei ollut erikoisen nopea, mutta hauska ja helppo ajaa lujaa, ja erinomaisen halpa pitää.

Velocity Red - väri näyttää hyvältä vahattuna.

Etelä-Suomeen muuton yhteydessä alkoi taas autokuumekin, joten Audi sai lähteä, ja tilalle tuli punainen Mazda RX-8, ahvenmaan vanha esittelyauto. Todella upea peli, jonka kohtaloksi koitui takavedoista kokematon ystäväni, musta jää, kesärenkaat ja liikenteenjakaja. Auto näyttää olevan kyllä nykyään liikenteessä, näkyy myynnissä silloin tällöin. Tämä RX kuitenki sai mielenkiintoni lisääntymään wankeleita kohtaan, ollessaan kevyt ja kierrosherkkä, ja käsittämättömän tasapainoinen auto ajaa. Ylivoimaisesti hienoimpia autoja joita voi mutkatielle viedä mukaansa, verrattuna ihan mihin tahansa. 

japanianhriviön ostokuva.

Työn puolesta tutustuin erääseen suomalaiseen viri-osa-toimittajaan, jolla oli suhteita japaniin, joten päätimmekin sitten yhdessä ostaa autot japanilaisesta huutokaupasta. Tuloksena mukaan tarttui Mazda RX-7 FD type R -92, ja Toyota Aristo 3.0 twinturbo. Viime metreillä mukaan ostettiin kontintäytteeksi Nissan Skyline R33 GTS-t turbo at. Näistä itselleni olin metsästynyt tuon mazdan, mutta työkaverini osti sen minulta puoliväkisin pois ennenkuin ehdin edes rekisteröidä sitä, niinpä ryhdyin kaverini kanssa rakentamaan Nissania, ja seiskasta saaduilla rahoilla hain saksasta FC-korisen RX-7 Turbo Cabrioletin, joka edelleen palvelee kesä-autonani. 

Harvinaista kyllä, seiska on katto ylhäällä..

Nissania rakensimme ystävieni kanssa asentamalla siihen pään kokoisen turbon ja täysin uuden moottorinohjauksen ja kaikkea asiaanliittyvää, vain todetaksemme, että ahdin herää ihan liian myöhään toimiakseen automaatin kanssa saumattomasti. Tämä aiheutti hivenen motivaation hiipumista, ja muuttuneiden työkuvioiden myötä oli muutto pohjoiseen takaisin edessä, joten autokanta piti päivittää vähän liukkaammille teille sopivaksi. Nissan vaihtui Subaru Impreza STi Type R Version III:een, joka varustuksesta ja väsyneestä kunnosta päätellen oli ollut entinen time attack, taikka ratapäivä-auto. Perheeseen tuli myös tyttöystävän Ford Ka:n lisäksi Chevrolet Trailblazer hoitamaan päivittäisen juhdan hommia, työsuhdeauton poistuessa käytöstä alanvaihdon myötä. Oma kalusto on näiden lisäksi kasvanut vielä Subaru Legacy GT-b -98 2.0 twinturbo-automaatilla, kun sellanen tuli sopivasti tarjolle, ja lisäksi on huolehdittavana isän harrasteet Jaguar XJ8 4.0 Sovereign -98, ja Saab 96 -73 projekti. Näillä mennään nykyään, kaluston nykyisistä kuulumisista lisää myöhemmin. Työsuhdeautoina ja ajoautoina(lainassa) minulla on ollut aika kirjavaa kalustoa : pari Mazda 3 GT:tä, pari Subaru Foresteria, Mazda MPS3, Forde Escort 1.4 special, pari erilaista Mazda 6-mallia, käytössä myös MPS 6, Subaru Legacy, Opel Astra, Jaguar X-type, Land Rover Freelander, Land Rover Defender, Mazda CX-7, Saab 9-3X jne.  Kaikenlaisilla laitteilla on tullut ajettua. Tässäpä loppuun kuvaa nykyisestä kalustosta minkä kanssa tulee touhuttua.

Pikkufiksiä se vaatii vaan... ;)

GT-b:n kesäkengät, mallia Gram Lights..

Kuten huomata saattaa, aina ei pysytä penkkojen välissä..