keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Viimeinen pistoolisankari


Kirjoitan tämän lähinnä siksi, että kaikki suurella tunteella tehdyt autot eivät tule koskaan mainituiksi, eivätkä saa ansaitsemaansa arvostusta tai legendaarista statusta. Yksi sellainen auto on MG ZT-T 260. Perinteisen, urheilullisen brittimerkin viimeinen voimannäyttö. Autohan kehitettiin siinä vaiheessa, kun Longbridegessä tiedettiin, että leikki on loppu, rahat on loppu ja kiinalaiset tulossa. Insinöörit halusivat tehdä vielä viimeisen, MG:n logon ansaitsevan auton, niistä paloista mitä oli käsissä.

Autohan kehitettiin sinänsä hyvän, mutta aikansa eläneen Rover 75:n ja MG ZT:n korille, muuttamalla etuvetoasetelma takavetoiseksi ja hylkäämällä omat, ei niin hyvät bensamoottorit, ja laittamalla mustangin nokalta tuttu 4.6 litrainen V8-kone tilalle. Alustan säädöistä vastasi prodrive ja auton ajotietokone tuli BMW:ltä. Tuloksena on urheilullinen auto isolla sydämellä ja läjäkaupalla asennetta. Auto ei missään suhteessa ole kenenkään mielestä luokkansa paras, mutta siitä ei voi olla pitämättä. Sen rosoinen tyyli tuo mieleen vanhat lännen pistoolisankarit, jotka eivät osaa poistua näyttämöltä kuin yhdellä tavalla, pyssyt laulaen.
John Wayne viimeisessä elokuvassaan The Shootist.



MG ja John Wayne. Kumpikin olivat parhaat päivänsä nähneet, mutta pystyivät vielä viimeiseen ponnistukseen, ja poistuivat tyylillä näyttämöltä.

MG:tä tehtiin noin 850 kappaletta, sedanina ja farmarina yhteensä. Vasemmalta ajettavat ovat jo hinnoissaan, mutta Englannista näyttää saavan yksilöitä todella sopivilla hinnoilla, ja minusta tuntuu, että taidan itsekin tahtoa sellaisen. 

Se ei ole vain kone!

Oletteko koskaan miettineet miksi jokin asia tuntuu paremmalta kuin joku toinen, joka oikeasti ainakin teoriassa ja mittausten valossa on parempi? Hyvänä esimerkkinä viimeaikojen urheiluautotestit, jossa Ferrari 458 on päihittänyt McLarenin uutukaisen, vaikka häviää sille lähes kaikissa mitatuissa arvoissa. Puolet autotoimittajista eivät itsekään ymmärrä miksi päätyivät moiseen ratkaisuun. Toinen puoli ymmärtää asian ytimen vähän paremmin. Itse olen pitkällisen pohdinnan jälkeen tullut siihen tulokseen, että kun asia tehdään oikealla intohimolla ja rakkaudella, siitä vaan tulee parempi kuin se kylmä insinööritaidon huipentuma. Tämä pätee myös kyseisessä vertailutestissä. Superautot on ehkä ääriesimerkki asiasta, mutta miettikää, mikä tekee Paganista ja Koenigseggista paremman kuin monen ns. "ison tehtaan" superautot. Se on se autoihin välittynyt intohimo ja tunne. Tuon tunteen puuttumisen takia moni oikeasti uskomaton auto jää niiden varjoon, tuon tunteen puuttumisen takia Corvette ja Nissan GT-R tulevat vain olemaan hienoja teknisiä luomuksia, ja tuon tunteen puuttumisen takia tällainen autohullu ei voi ajaa koskaan kovin kauaa tavallisella tehtaalta tulleella perusautolla.

Asian voi todistaa vaikka kahvinkeittimellä. Hieno, suuri kahvimasiina ei koskaan keitä sellaista espressoa, kuin manuaalisesti käytettävä, mahdollisimman mekaaninen ja vähän hidas, käsityötä vaativa kapistus. Kahvimasiinan keittämästä kahvista puuttuvat vivahteet, jota inhimillinen kosketus ja intohimo asiaan tuo.


En tarkoita, että kaikki isojen valmistajien laitteetkaan olisivat vialla intohimoa, mutta monesti ne ovat pienen porukan suunnittelemia, kuten esimerkiksi alkuperäinen VW Golf GTi ,taikka Mazda MX-5, jotka molemmat käynnistyivät pienien ryhmien innostuneista ajatuksista.

Näitä klassikkoja ei olisi ilman yksittäisien henkilöiden intohimoa autoihin.


Tämä sama intohimo saa minut jopa ymmärtämään tuunajia jollain tapaa (heitä jotka pyrkivät parantamaan kokonaisuutta, ei stereo & ulkonäkö-osastoa pelkästään), heillähän on pyrkimyksenään tehdä siitä tavallisesta kinneristä jotain parempaa, lisäämällä siihen itselleen tärkeitä asioita. Ne joilla sydän ja taito kohtaavat, saavat aikaan jotain käsittämättömän kaunista. 
Se ei ole vain kone, se on osa sitä ihmistä.


torstai 17. marraskuuta 2011

Pari vaivaavaa asiaa, ja hivenen totuuksia.

Viimeaikoina on taas tullut enimmäkseen synkkiä uutisia tienhoidosta ja yksityisautoilijan asemasta Suomessa. Sanomalehti Kaleva uutisoi, kuinka Pohjois-Suomen tierahat on siirretty etelään, käytettäväksi kaupunkien tienhoitoon tai vastaavaan. Yksityisteiden tukemista vuorostaan vähennetään 60 % ja polttoaineveroa korotetaan. Tarkoittanee, että täällä pohjoisessa hyvät ajotiet ja nautiskelupätkät muuttuvat vähemmän nautittaviksi ja koko maassa kilometrit kalliimmiksi. Toki liikenneministeriö koittaa "kannustaa" suunnittelemalla täysimääräisien kilometrikorvauksien pienentämistä, koska ne houkuttelevat "turhaan autoiluun".

Ainoastaan Turun seudulla on aihetta juhlaan, sinne on vihdoin viimein saatu hyväksyntä ja ympäristölupa moottoriurheilukeskukselle Raisioon. On hienoa, että jossakin sinnikkyys suomalaisen autourheilun puolesta palkitaan!

Tässäpä suomalaisen miehen sielunelämää hyvin kuvaava pätkä, ettei se totuus tosiaan unohtuisi :


Itselläni tuli tehtyä myös tällainen havainto :
Toinen on vasemmistopoliitikko ja liikenneministeri, ja toinen 60-luvun meininkiin jämähtänyt vähän pihalla oleva kuvitteellinen salainen agentti... pelottavaa samankaltaisuutta.


Tässäpä vielä liitteenä uutiset, joista mainitsin tekstissäni :
Kalevan uutinen tierahoista
Taloussanomien uutinen kilometrikorvauksista.

Autokuume, tuo parantumaton sairaus.

Laitoin sitten Legacyn myyntiin. Asialle ei ole mitään järkevää selitystä, mutta niin piti vain tehdä kun tuntui siltä. Osasyy asiaan on, että erehdyin selaamaan www.pistonheads.com-sivuston myynti-ilmoituksia. Olisipa meilläkin autojen hinnat yhtä suotuisassa kurssissa tulotasoon nähden. Alkoi jälleen pyöriä kaikenlaiset hullut ideat mielessä, jos seuraava auto olisi vaikka Jaguar XKR, Renault Clio V6, Mazda RX-8 PZ, tai jotain muuta yhtä vähän järkevää. Onneksi minun autokuume pysyy turvallisen järjettömänä, eikä kaavaan tule poikkeuksia.

Paremmin asiat eivät ole muutamilla ystävistäni, joista toinen osti autokuumeen iskiessä täysin tottumuksiinsa sopimattoman uuden auton kalliilla varusteilla ja osa-maksulla. Nyt sitten puoli vuotta ostosta on tatti otsassa, että mitä helvettiä sitä tulikaan tehtyä. Luonnollisestikin osamaksulla ostetun auton kanssa on hetken naimisissa ennenkuin siitä on järkevää hankkiutua eroon. Hyvä puoli siinä on se, että onpahan aikaa miettiä valintojaan. Kaikille ihmisille ei vain sovi ne ns- "järkevät autot", se on piirre mikä ihmisen pitää itsessään hyväksyä, sitä kun on kerran bensapää, niin on aina bensapää, ei siitä eroon pääse.

Toinen ystäväni harkitsee vastaavaa siirtoa. Tohkeissaan selittää, kun saa niin hyvän hyvityksen vanhasta ja sopivan kuukausierän. Autokuumeessaan kokee elämyksiä mielessään, joita halujen kohteena olevalla kulkuneuvolla ei vain ole tarjota. Se on surullista, kun intohimoinen autoharrrastaja höpöttelee kuukausieristä ja co2-päästöarvoista. Ei niillä ajeta autoa, eikä ne sitä muutenkaan autona pahemmin paranna. Onhan se hienoa, kun on halpa ja vähäpäästöinen, mutta se halpuus valitettavasti aina johtuu jostain syystä. Ystäväni merkkitottumukset tuntien, ei kyseinen auto anna mitään, mitä entisellä ei olisi jo tarjota, eikä varmasti tule olemaan tyydyttävä ratkaisu pidemmän päälle.

Markus, tämä on sinulle, älä nyt saatana osta sitä 1.6 avensista!


perjantai 4. marraskuuta 2011

The Sound Of Speed

Aiheesta voisi kirjoittaa vaikka romaanin, mutta annan tämän EVO-lehdeltä lainatun youtube-videon sanoa kaiken olennaisen. Suosittelen etsimään käsiinne kyseisen lehden numeron 161, jossa on aiheesta aika kattavasti. Tässäpä kuitenkin herkkua aisteillenne :



maanantai 31. lokakuuta 2011

Nissan Juke, ruma ankanpoikanen.

Viimeisenä edullisista sporteista on vuorossa automaailman outolintu, Nissan Juke. Muotoilultaan keskustelua herättävä, ja 190 heppaisella 1.6-litraisella bensaturbolla varustettu kikotin on kyllä kieltämättä vähän erikoinen tapaus.
Auton ulkonäkö on kyllä sellainen, että voisi todeta sen olevan niin ruma, että se on jo oikeastaan hieno. Sisältä auto onkin perinteisempää nissanin playstation-sukupolven suunnittelemaa linjaa, mutta yllättävän laadukkaan-oloisesti toteutettuna. Olo on vähän kuin nykypäivän Mini Cooperissa, mutta korkeammalla.
Sporttimoodi päällä auto heräsi henkiin oikein mukavasti, ja tunnelma oli yllättävänkin urheilullinen. Meno oli tanakkaa ja varmaa, vaikka ajotie oli epätasainen ja liukas. Mikään super-raketti auto ei tunnu olevan, mutta voimaa pieneksi bensaturboksi on kuitenkin aika mukavasti. Voisi kuvitella, että tuolla koneella ja varustetasolla auto kävisi paremminkin kaupaksi, liekö myyjillä asenne kärsinyt poikkeavan ulkonäön takia, ja tuotteeseen ei itse uskota?  Vaikuttaisi vähän siltä, kun tämänvuotista autoa myydään esittelykäytöstä paikoitellen yli 5000 € alle listahinnan jo nyt. Toisaalta tämähän on ostajan etu tässä kohtaa, ja noin 22 000 € hintalapulla tuote on kyllä todellakin kohdallaan. Voisin jopa sanoa, että kohtuuhintaisten sporttien parasta antia hinta/laatu-suhteeltaan. Jos ulkonäkö ei okseta, kehoitan tutustumaan!
Kuvassa Nissanin pöhkö-osaston uusin aikaansaannos. GT-R:n tekniikka Juken kuorissa. Eihän tällaista hulluutta voi olla rakastamatta!

tiistai 25. lokakuuta 2011

Kaikenmaailman bensanimppaajia.

Meidän munasaabbi-projekti joutui vandalismin uhriksi. Joku viitseliäs oli bensanhimossaan viitsinyt kiivetä korkean häkkiaidan ylitse, penkoa pressuovisen hallin, ja murtaa saabin bensatankin luukun, jotta oli päässyt imemään bensat talteen. Oikeasti ei tiedä itkeäkkö vaiko nauraa moiselle viitseliäisyydelle. Voisin melkein luvata, että jos arvon varas toisi ehjän korkin bensatankkiin, niin ei tarvitsisi korvata niitä muutamaa bensalitraa, eikä tulisi edes turpaan. Mietityttää vaan, että olisikohan samat litrat voinut tienata pienemmällä vaivalla vaikka rehellisellä työllä?

Kuvassa rikoksen viaton uhri.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Suomalaisen autoilun ongelmia ja ratkaisuja.

Tapoihini ei kuulu laittaa tänne muiden kirjoittamaa materiaalia, mutta nyt täytyy tehdä poikkeus, eli lainattu teksti kaverini FB-sivulta :

Suomalaisen autoilun ongelmia ja ratkaisuja

Hiilidioksidipäästöjä pitäisi vähentää
- Korvataan bensaa etanolilla, jotta kulutus nousee
- Rakennetaan liikennehidasteita, jotta kulutus nousee
- Sähköautoille dieselvero, ettei niitä kannata ostaa

Liikenneruuhkia pitäisi vähentää
- Lasketaan nopeusrajoituksia, että autot ovat pidempään teillä
- Rakennetaan uusia liikennevaloja pysäyttämään etenevät jonot
- Puolitetaan teiden kapasiteetit bussikaistoilla

Julkisten käyttöä pitäisi lisätä
- Tehdään julkisten käytöstä kalliimpaa kuin autoilu
- Tehdään julkisten käytöstä hankalampaa kuin autoilu
- Lakkoillaan vähän väliä, jolloin pääsee vain autolla

Autokantaa pitäisi uudistaa
- Nostetaan järkevien uusien käyttöautojen veroja tonneilla
- Verotetaan uusien autojen käyttöä enemmän
- Viedään bensaverolla viimeisetkin autoilijan rahat

Autoilu on ylipäätään Euroopan kalleinta
- Satelliittiseurannalla lisämaksua ajokilsoista
- Verotetaan kaikkia ei-bensa-autoja dieselverolla
- Nostetaan polttoaineiden hintaa vielä vähän





Voisikohan joku vihdoin myöntää rehellisesti ääneen, että näillä maksuilla ei ole juurikaan tekemistä ympäristön kanssa, vaan valtion rahankeruun kanssa. Muuta väittävien kehoitan ottamaan pään pois kannikoiden välistä ja avaamaan silmänsä. On kauhean ikävää, että epätrendikästä harrastustamme saa lyödä kuin mätää kukkoa.



tiistai 18. lokakuuta 2011

Jos rakennat superauton, anna sille kunnon nimi!

Viimeaikoina on putkahdallut julkisuuteen kaikenkirjavia superautoja, joita aioitaan valmistaa pieniä eriä. On Rimac Concept One, Vygor Opera, Genty Akylone, MaRussia B 1, jne. Yksi asia minua häiritsee näissä tuotoksissa, vaikka ne ovatkin varmasti nopeita ja persoonallisia. Autojen nimet. Valmistajat, MITÄ TE OIKEIN AJATTELITTE?

Superautolla kuuluu olla nimi joka jää mieleen, ja lyö vasten kasvoja, kuin raivostunut Rocky Balboa. Rimac Concept One kuulostaa joltain uudelta laihdutusohjelmalta, Vygor Opera kuulostaa lähinnä brutaalilta nyky-oopperamusiikin tuotokselta, Genty Akylone kuulostaa miesten alapesuun suunnatulta välineeltä, ja MaRussia B1 kuulostaa lisäproteiinivalmisteelta. Ainoa uusi tulokas, joka kuulostaa yhtään miltään on RSC Predator GT. Predator. Nimestä tulee heti mieleen örkki joka pisti arnoldin taisteluryhmää käkeen samannimisessä elokuvassa. Siinä on munaa heti alusta asti. Vaarallisuutta. Karismaa. Asennetta. Kaikkea mitä superauton nimessä kuuluu olla.

Väitän, että jos Koeniggssegg olisi nimennyt aikaisemmat mallinsa yhtä tehokkasti kuin tämän uuden Ageran, olisi merkki yhtä tunnettu kuin Pagani. Pagani on ainoa ns. uusi merkki superautojen eliitissä jonka kaikki tuntee, ja se ei ole sattumaa. Pagani Zonda, jää mieleen, eikö totta? Kuulostaa maskuliiniselta. Voisi olla vaikka hieno asemalli? Entäpä tämä uusi mallinimi? Huayra? Sehän kuulostaa siltä, että se pitää lausua huutaen, niinkuin Metallica ko. bändin fanien keskuudessa. Härmäläisittäin, HUORRRRRRA!!! . Sanan lausuntamuoto on antaa sille vähän kyseenalaisen merkityksen täällä meillä, mutta kukaan ei voi väittää, etteikö siinä olisi asennetta.

Mitä tästä opimme? No emme mitään, paitsi jos olet superautojen pienvalmistajaksi aikova. Neuvoni siihen on, aloita nimestä.

Tässäpä teaseri RSC:n sivuilta. Oli totta tai ei, niin nimi ja asenne on ainakin kunnossa.
(http://rotarysupercars.de/)


Giulietta, upea kuin Uma Thurman?

Tällä kertaa näppärissä pikkusporteissa vuorossa auto, jonka ei periaatteessa koeajettuna versiona kuuluisi edes olla aiheena, koska 120 heppainen 5-ovinen hatchback on kuitenkin jotain muuta. Valitettavasti neliapilaa tai 170-heppaista ei ollut paikalla kun minulla oli mahdollisuus autoa testata, joten saa luvan kelvata, ja sitäpaitsi, se on Alfa Romeo.

Alfa Romeo on siitä hieno merkki, että se herättää aina tunteita. Alfoista ei koskaan puhuta kuten mondeoista, vectroista tai almeroista. Niistä väitellään, niitä ihaillaan ja niitä vihataan. Itse suhtauduin Giuliettaan vähän skeptisesti, koska 159 oli tuottanut hienoisen pettymyksen sellaista testatessani. Auto oli upea, ja laadullsiesti valovuoden edellä aikaisempia malleja, mutta jotenkin se tuntui kasvaneen liian aikuiseksi. Sen ohjaustuntuma oli saanut aavistuksen audimaista tuntua, kokemuksen ollessa seesteinen, eikä niin leikkisä kuin esimerkiksi vanhassa 156 alfassa. Nämä tunnelmat olivat mielessäni kun kapusin autoon sisään.

Giulietta ei onneksi pettänyt. Autosta välittyi vielä alfamainen tempperamentti vaikka viimeistely olikin laadukkaalla tasolla. Poikkeuksena paria fiatilta lainattua katkaisijaa ja yksityiskohtaa, kuten peilien säätönappi. DNA-kytkin dynaamiselle, ja meno alkoi olla oikeasti hauskaa, vaikka voimaa puuttuikin. Tässä oli pitkästä aikaa golf-kokoluokan auto, joka selkeästi tykkäsi, että sillä ajetaan. Auto ei missään nimessä ollut täydellinen, mutta se oli hyvä osoitus siitä, että ns. tavallisenkaan version ei tarvitse olla arjen harmaa, ja sen voi tehdä tyylillä. Uskoisin, että alle 30 000 € sporteissa se 170-heppainen versio enemmän kuin puolustaa paikkaansa. Vanhana automyyjänä uskoni alfaan ei ole aina ollut erityisen korkealla, mutta jos laadun tuntu yhtään antaa osviittaa, niin nyt alfa on iskenyt kovan kortin pöytään, kerrassaan kaunis auto, jossa on persoonaa, ja joka saattaa jopa selvitä pitkän ajan ilman hinausta. Tässäpä lopuksi vielä Uma Thurman ja Alfa yhdessä, jotta kauneus ei unohtuisi.

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Ajajan auto!

Viimeaikoina verenpainetta on nostanut termin "ajajan auto" viljely ihan vääränlaisissa yhteyksissä. Mikä sitten on ajajan auto? Mitä termillä tarkoitetaan? Minäpä kerron nyt mielipiteeni, ja vaikka se onkin vain minun mielipiteeni, niin olen silti oikeassa, turha ämpyillä siellä takavasemmalla.

Ajajan auto tarkoittaa mielestäni autoa, jota on palkitseva ajaa. Sen ajaminen on puhdas kokemus, se vangitsee kuljettajan nauttimaan ominaisuuksistaan, ja palkitsee osaavan kuljettajan. Se aiheuttaa sanoinkuvaamatonta onnistumisen tunnetta, nauttimista vauhdista, nauttimista mutkista, nauttimista liikkeestä ja luonnosta. Jotkut autot jopa onnistuvat lähes kaikissa noista kohdista. 

Ajajan auto voi olla pieni ja ei niin tehokas, kuten alkuperäinen mini cooper on nykypäivän mittapuulla, se voi olla iso ja lihaksikas, kuten uusi Boss 302 Mustang, tai se voi olla vaikka tavallinenkin auto, kuten vanha Mazda 3 GT. Kyse on siitä, että ajaminen tuntuu palkitsevalta kokemukselta. Todellisen ajajan auton määrittää se tunnetila mikä sitä käsitellessä syntyy, ja sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa onko siinä supermoderni FSI-moottori, tuplatrubot, pystypiiput, ESP, DSC, KGB, taikka snorkkeli. Taikka pakaroita hierovat penkit. 

Mielestäni paras esimerkki edullisesta ajajan autosta on täysin mekaaninen kokemus, alkuperäinen Mazda MX-5. Se ei ole erityisen nopea, se ei ole monimutkainen eikä se ole kallis ja suuri, mutta se on upea kokemus ajaa. Kaikki hallintalaitteet tottelevat herkästi ja tunnokkaasti, tuntuma tiehen on mahtava, ja auto on käytökseltään ennalta-arvattava. Siinä ei ole mitään ylinmääräistä, mutta siinä on se tunne. Sama tunne löytyy eri muodoissaan eri laitteista, ja joissakin se ilmenee eri tavalla, mutta pohjimmiltaan se on sama. Se on yhteenkuuluvuuden tunne. Sitä tunnetta on turha etsiä jostain S-sarjan mersusta, Nissan Primera travellerista taikka siitä firman Audi A6 quattrosta, niitä ei ole suunniteltu sitä varten, niistä puuttuu intohimo, ne on vain varusteltuja kehonsiirtimiä paikasta A paikkaan B.

 Valitettavasti nykytrendien mukainen suunnittelu on sellaista, että ajajan autoista on tulossa yhä suurempi vähemmistö. Rehellisen tuntuman korvaa sähköinen tehostin, kaikki toiminnot säädetään jonkun i-driven välityksellä, vaihteistot on nopeampia ja muka nokkelampia kuin kuski itse, ja kaikkea vahtii siirtolohkareellinen elektroniikkaa, ja moottorina on joku pontikalla ja pyhällä hengellä tirisevä hybridi, joka luo fiilistä kuin märkä lapanen syksyn sateessa. Toivomus autonvalmistajille : Keep It Simple Stupid! Tehkää kevyt ja yksinkertainen auto, jossa on sopivan sporttisesti tehoa ja paljon fiilistä, ilman holhoavaa elektroniikkaa ja automatisoituja toimintoja, se saa olla vaikka vähän pelottava, kunhan siinä on luonnetta!

Ajajan auto yksinkertaisimmillaan : Mazda MX-5.
(kuva lainattu Mazdan esitteestä vuodelta 1995)

Jos ette ymmärtäneet mistä puhuin, teidän tuskin tarvitseekaan, mutta jos teille tuli sellainen tunne, että asiaan pitää saada selvyyttä, suosittelen testaamaan jotain näistä autoista : Mazda RX-8, Mazda MX-5, Honda Integra Type R, Renault Clio Williams, Peugeot 205 GTi, VW Golf GTi mk1, Porsche 944, BMW M3, Lancia Delta HF Integrale, Subaru Impreza Sti, Mitsubishi Lancer Evo, Fiat Panda Sport 100, Mini Cooper S (vanha taikka uusi), taikka lähes mikä tahansa voimakkaampi Alfa Romeo. Nämä valittu esimerkeiksi siksi, että ne on tavallisenkin ihmisen saatavilla, jopa täällä sarvikuonojen maassa. 

maanantai 3. lokakuuta 2011

Nokkela, nopea, näppärä, ja perinteinen? : VW Polo GTI DSG

Persoonallisien sporttien listalla ulkoiselta olemukseltaan ehkä tylsimpänä, tuli kokeiltua VW Polo GTI:tä DSG-vaihteistolla. VW Polo GTi on ulkoasultaan ja ensivaikutelmaltaan lähempänä alkuperäistä GTi-Golfia, kuin itse Golf Gti. Auto on nopeasti arvioituna lähellä Golf III:n mittoja, ja tyyli on sekoitus alkuperäistä GTi:tä ja tylsää tavis-poloa. Tulos on silti yllättävän onnistunut. Ajamani yksilö oli ruutukuvioiduilta penkeiltään keskivertoa pirtsakamman näköinen VW-konsernin tuote. En ole pitkään aikaan jaksanut kiinnostua mistään ko. konsernin tuotteesta, niiden ollessa hyvin tehtyjä, joskin mielikuvituksettomia, persoonattomia ja yllätyksettömiä. Varmasti ihan hyviä, mutta melkoisen värittömiä.

Polo on kuitenkin poikkeus. Autosta välittyi pirteä tunnelma, ja pieni turbomylly tuntui vastaavan iloisesti kaasuun, ja auto tuntuu muutenkin hauskalta käsiteltävältä. Sitä voi heittää mutkaan ja se vastaa hyvin ohjausliikkeisiin. Siinä ei ole oikeastaan mitään isompaa vikaa jos ei muotoilua lasketa tylsäksi. Paitsi DSG. Se on upea vaihteisto, vaihtaa nopeammin kuin ihminen, säästää kulutuksessa, mutta se vähentää ajokokemusta. Tämä ei ole järkeen ja tilastoihin perustuva juttu, vaan tunteeseen. DSG on vähän kuin hich tech - juoksumatto, voit seurata suoritustasi ja tehostaa sitä saaduilla tiedoilla, mutta se fiilis vaan ei ole sama kuin siinä, että juokset tuolla ulkona luonnon tuoksuessa nenääsi ja tuulen ja sateen haitatessa menoasi. Mielestäni kyse ei ole niistä voitetuista desilitroista kulutuksessa, taikka pärjätyistä kymmenyksistä vaan ajamisen mukaansatempaavuu-desta, siitä tunteesta, ja juuri siitä jää jotain puuttumaan.

Polo on toisaalta hyvä auto, mutta on turhauttavaa huomata, että nykytrendin mukaiset parannukset ovat tehneet siitä auton, joka vain hetkittäin muistuttaa siitä, että se olisi voinut myös olla todella hyvä. Autoa latistaa myöskin sen hinta, vajaat 30 000 € , kun maalikolle samannäköisen perus-polon saa halvimmillaan reilun 15 000 € hintaan.

Konttori kunnossa, retroraidat rokkaa, mutta golfpallopäisen kepin tilalla kummittelee ilonpilaaja...
(kuva lainattu osoitteesta : (http://www.gotbroken.com)

tiistai 27. syyskuuta 2011

Hyvä päivä avautua, eli sananen suomalaisista liikenteessä.

Nyt kun verenpainetta on työpaikalla nostettu ulkomailta soittavien puhelinterroristien toimesta sopivasti, voi samantien antaa tulla mikä muutenkin pistää välillä tympimään, eli suomalaiset liikenteessä. Itse kun asun täällä susirajalla, niin tulee ajettua ympäri Suomea aika paljon, tänne kun ei junat kulje ja on halvempi lentää Helsingistä viikoksi Turkkiin kuin ostaa meno-paluu-lippu tänne. Siispä kokemusta autoilusta kertyy ihan kiitettävästi, yritän avautua aihekohdittain, että edes joku tolkku säilyy.

Aloitetaan ilmeisellä, eli yhteiset pelisäännöt ja tilan antaminen liikenteessä. Ainakin Länsi-Euroopassa yleensä toimii toisten huomioonottaminen liikenteessä selkeästi paremmin, ja annetaan tilaa, mutta täällä Kekkoslovakiassa otetaan ennemmin mallia ilmeisesti hurjasta idästä. Toisaalta onhan meidän tietkin paikoitellen lähes itä-blokin tasoa. Hyvänä esimerkkinä toimiikin käytös tietyöalueella, jossa ei ole ohjausta. Oletetaanpa sellainen tilanne, että tie on muuttunut yksikaistaiseksi vaikkapa sadan metrin matkalta, ja toiset joutuu odottamaan vuoroaan. Se on ihan sama vaikka siellä toisella kaistalla olisi kolmensadan metrin jono, niin sieltä työntää karvalakkipäinen perusjäärä sillä harmaalla avensiksella mateluvauhtia vastaan asenteella, että minä menen tästä nyt, muut odottakoot. Onko se oikeasti oikeasti niin vaikea odottaa se puolitoista minuuttia, että tilanne olisi tasapuolisesti purettu, varsinkin kun ajat mulkku muutenkin alinopeutta?!

Toinen ärsyttävä asia onkin alinopeutta ajavat. Tässä olisi ihmisryhmä, jota voisi oikeasti ruveta sakottamaan, sen sijaan, että tutkataan jossain pikkutien pusikoissa, josko se naapurin Jaska kurauttaisi edes vähän ylinopeutta sillä uudella autollaan.
Alinopeutta ajavia on yleensä kahdenlaisia : Ensimmäinen, ehkä enemmän säälittävä kuin ärsyttävä ryhmä ovat epävarmat sunnuntai-autolijat, joiden kuuluisi pysyä pois liikenteestä alunperinkin, koska heidän autonkäytöllään on halvempi ajaa taksilla, ja ovat silloin paljon vähemmän vaaraksi liikenteelle.
Toinen ryhmä on samat jäärät, joilla on tämä minä ensin - asenne. Mennään satasen alueella sitä 90 km/h, ja keskiviivan vieressä, ettei varmasti pääse takana tuleva kurkkimaan ohituspaikkaa, eikä taatusti anneta ohitusmerkkiä, koska minä menen tässä nyt. Ohituskaistan alkaessa pistetään sitten perhelintan motti koville ja kiihdytetään vauhtia sen mukaan mitä takana tuleva nostaa omaansa, kun onhan se selvä, että suomalaista jäärää ei ohiteta! Tämä asenteellisuus on valitettavasti tarttunut jo osaan ammattiryhmistä, välillä törmää jo tympääntyneisiin traktorikuskeihin, ja se muuten oikeasti vituttaa kun se kahdeksan pyörää leveä massikka tukkii koko tien kun rehupuntilla on mennyt hiekkaa hanuriin. Liikenteen jääriä kuvaa muuten hirveän hyvin Kummelin tekemä "Teiden Ritarit". Tässäpä kyseinen pätkä teidänkin iloksenne :


Vastapainoksi tyrrääville jäärille on suomalaiset työsuhde-turisti-autoilijat. Tämä ryhmä esiintyy suomen teillä yleensä vauhdista riippumatta takapuskurissanne, hinkuttaen sitä metallinharmaata audi a4 tdi avanttia niin paljon, kuin nokirousku vain kulkee. Kontissa on kultainen noutaja, takapenkillä huutavat kakarat, katolla suksiboksi vuodenajasta riippumatta ja kuskilla kyrpä otsassa. Ohi on päästävä kaikesta, ajoi ne miten lujaa tahansa, ja paikasta riippumatta. Minä en ymmärrä mikä ihme se saa vaarantamaan perheensä tuolla tavalla, ja se ekologinen ajattelu sen tdi:n kanssa lentää ikkunasta kun laittaa sen talon korkuisen  anopinkuljettimen ilmanvastukseksi sinne katolle. Minä en käsitä, siirtyykö mielenterveys jotenkin sinne suksiboksiin silloin kun sen nostaa sinne katolle?

Ohittamisesta tuli myös mieleen merkin- ja tilananto. Ei tarvitse mennä kuin Ruotsin puolelle, niin oikeasti hitaammin tiellä liikkuvat autot ja ammattikuskit isommilla laitteilla antavat tilaa jos vain tiellä pystyvät, ja näyttävät ohitusmerkkiä. Meillä Suomessa tämä tuntuu olevan katoava kansanperinne, joka on saanut jopa kiusanteon muotoja. Paras tapaus tänä kesänä oli, kun joku isin oma pikkuräppäri oli lainannut asuntoauton ja keksi humoristina peitellä näkyvyyttä ja näyttää ohitusmerkkiä siinä vaiheessa kun vastaantulija oli kriittisen lähellä. Onneksi sitä oli itse hereillä ja sai väistettyä nopeasti takaisin omalle kaistalle. Siinä vaiheessa kun vihdoin tuli tilaa, ja pääsin ohi, niin lippispojilla näytti olevan hirveän hauskaa autossaan. Se ei vissiin riippuhousuilla riittänyt ymmärrys, että jos siinä rinnalla olisi lävähtänyt, niin se niiden lasikuitupökäle olisi myöskin ollut palasina tiellä?

Mikä tämän kaiken aiheuttaa, että tavallisesta suomalaisesta tule jäätävä urpo heti kun on saatu auto käyntiin? Mielestäni suurin syy on liikennesäädökset ja niiden valvonta. Yliholhoava ajattelumalli ja sakkotuottojen maksimointi toimii kuin kieltolaki aikoinaan, ja aiheuttaa yllämainittuja lieveilmiöitä liikenteeseen. On hienoa, että kameratolppiin löytyy aina rahaa, vaikkei oikeille poliiseille löytyisikään. Voisiko ne kameratolpat sijoittaa oikeasti sinne missä niitä tarvittaisiin, eli taajama-alueille, koulujen lähettyville yms. paikoille? Se ei mielestäni palvele kenenkään etua, että ne on tuolla suorien teiden varressa keskellä ei mitään, ja yleensä sijoitettu sillä tavalla ,että sillä ei ole mitään tekemistä liikenteen joustavuuden kanssa. Kallista vittuilua sanon minä.

En tiedä onko tämä herra Bozzetto vieraillut Suomessa, mutta jotenkin tuntuu, että pakkohan sen on ollut täällä käydä, ainakin tämän perusteella.

Jälkihuomautuksena, arvon karavaanarit ja liikkuva poliisi, vaikkei teitä tässä erikseen mainittukaan, niin voitte silti mennä itseenne. Kaunista päivänjatkoa!

torstai 22. syyskuuta 2011

Nokkelista ja kohtuullisista vuorossa Honda CRX, eiku CRZ.

CRZ on nokkela ja kohtuullinen, ja todellakin pienipäästöinen. Ainoa negatiivinen tekijä on aavistuksen keskenjäänyt toteutus. Auto on sinänsä upea, se muistuttaa paljon vanhaa, legendaarista CRX:ää, joka pienestä koostaan huolimatta oli kiukkuinen kuin ampiainen. Sähköstä alavääntöä saava, mutta astmaiseksi jäävä hybridipannu saa hondan kiihtymään hikisesti samaa tahtia kuin pirteimmät perus-perheenkuljettimet, kuskin kiihtyessä sisällä huomattavasti reilummin.

Suorituskyvyn puute ei oikein sovi yhteen napakan alustan, Star Trek – ohjaamon, olemattoman takapenkin ja sporttisenterävän ulkonäön kanssa. Tämmöisenään Honda on hauska laite kauppakassiksi, mutta n. 28 000 euron hintaan pitäisi GT-version pystyä elämään nimensä mukaan.  Melu ja mukavuus ei ole Gran Turismon tasolla, ja näihinkin piirteisiin alkaa kiinnittämään huomiota kulkupuolen puuttuessa. Viisikymmentä hevosvoimaa lisätehoa, niin johan olisi eri ääni kellossa. Nyt tilanne on kuin Thaimaalaisen transvestiitin kanssa, se voi näyttää kauniilta ja kutsuvalta, mutta kun olisi aika käydä tositoimiin, tulee heteromiehelle karvas pettymys.
                      Sukunäkö on suuri, harmi, että ideologiassa on vielä aika paljon eroja.
 (Kuvan lähde.)
Tämä Mugenin näkemys saa silti uskomaan parempaan huomiseen, n. 200 heppaa ja röyhkeät soundit :

tiistai 20. syyskuuta 2011

Todella hyvä fiilis. Ajamisen ilosta :)

Syksyn ruska on täällä pohjoisessa hienoa aikaa, silloin kun ei sada. Sattuipa sunnuntaiksi optimikelit nauttia ajamisen ilosta. Olin työkeikalla vähän syrjäisemmässä paikassa ja pääsin sieltä poistuessani nauttimaan rajaseudun mutkaisista ja asfaltoiduista pikkuteistä legacylläni. Se on hieno tunne, kun on oikea ilma, oikea tie, ja sopiva auto.

 Legacy isohkona farmarina ei ehkä ole se ajamisen ilon ydinkeskittymä, mutta GT-b:n Bilstein-alusta tuo autoon aimo annoksen lisää fiilistä, kunhan tie on sopivan mallinen. Tässä tapauksessa tarkoitan kohtailaisella päällysteellä olevaa mutkaista ja mäkistä pikkutietä, ei kuitenkaan mitään serpentiiniksi luokiteltavaa. Auto vastaa mukavasti kaasuun, tuplaturbo-bokseri murisee mukavasti korviin Pink Floydin Learning To Fly:n soidessa taustalla, ei muuta liikennettä, reipas matkavauhti, ja aurinkoinen syyssää valaisemassa ruskan värittämiä maisemia. Tuollaisella hetkellä sitä muistaa, että on tämä autoilu hieno harrastus.
Tähän ei paljon enää voi lisätä, ehkä autoksi 911 Turbo targan, kattopala auki ja sporttiputkella..

Tässäpä vielä Pink Floydin biisi taustalle : Learning To Fly 

lauantai 17. syyskuuta 2011

Raikkaat Ranskantykit vähän turhan rapsakkaan hintaan.


Ensimmäinen kompastuskivi täällä rakkaassa kekkoslovakiassamme on sporttisten autojen hinnat. Maksaisinko koskaan melkein 40 000 euroa kolmeovisesta pikkusitikasta? Taikka pienestä Coupe-pösöstä? En varmasti.  
Autot sinällään on molemmat yllättävänkin hyviä, mutta pyrkivät ehkä miellyttämään liian montaa käyttäjäryhmää.

 DS3 Racing osaltaan, oransseilla koristepaloilla, hiilikuidulla, ja kikkailulla koittaa olla nuorekas raaseri, mutta samalla myös nokkela trendi-auto. Mielestäni, kun autosta tekee yksityiskohdiltaan noin raflaavannäköisen, siinä on turha lähteä tekemään muitakaan kompromisseja. Nyt isot pyörät yhdistettynä alustaan jossa pyritään vielä pitämään mukavuutta, aiheuttaa pintakovan, mutta kiihdytyksissä ja kovassa kovassa vauhdissa levottomalta tuntuvan ajotuntuman, tosin osansa kokemukseen varmasti tuo meidän huonokuntoiset tiemme. Sileämmällä asfaltilla alusta olisi varmaan ihan kohtalainen kompromissi, ja tasaisella mutkapito oli hämmästyttävän hyvä, autolla pystyi pitämään yllättävänkin korkeaa vauhtia tiukkaakin ympyrää ajettaessa. Ohjaus tuntui myös riittävän nopealta ja liikkeiltään tarkalta, mutta aavistuksen tunnottomalta. Voisi kuvitella, että talvikelillä saattaa olla paikoitellen aika kiusallinen kokemus. 
Auto on sinänsä on hyvin tehty, mutta ei missään nimessä 40 000 euron arvoinen. Itse ottaisin ennemmin 156 heppaisen Sport Chic -varusteisen vekottimen 15 000 euroa halvemmalla, ja lastuttaisin sen ja laittaisin siihen esim- eibachin tjms. säädettävän alustan, ja minulla olisi paljon onnistuneempi kompromissi meidän teillemme ja yli kymppitonnin halvemmalla. Yllättävää oikeastaan, että tuollaisen suht asiallisen trendipelin saa jo 25 000 € tuntumaan? ei kaikki taidakaan olla väärin hinnoiteltuja..

Peugeot RCZ on ulospäin vakuuttava ilmestys, koeajoauto oli 200-heppainen malliston lippulaiva, varustettuna helmiäsvalkoisella metallivärillä, mattamustilla 19" vanteilla, nahkaverhoiluilla ja bi-xenon-valoilla. Auto on ulkoa näyttävän näköinen, mutta sisusta pettää. Jos auto on yli 43 000 € maksava varusteineen, ei sen koelaudan viimeistelyn pitäisi näyttää 206 pösöltä kymmenen vuoden takaa! Toki mittaristot yms. ovat ihan ok, mutta yleinen tunnelma, vähän miten sattuu aaltoilleet, nahkatikkaukset ja kaikki katkaisimet kielivät halvemmasta versiosta.
Ajotuntuma autossa oli isojen pyörien takia vähän pintakova, ja taas vetely kiihdytyksissä oli kohtalaista. 1.6-litrainen turbokone tuntui aavistuksen hengettömältä auton ulkonäköön verrattuna, yritystä on, mutta ei laula eikä kulje riittävästi. Olisi toivonut sellaiset 40-50 heppaa lisää löylyä, ja vähän sporttisempia soundeja, jotta auton ulkonäön tuoma erikoisuuden tunne olisi välittynyt valjuun ohjaamoonkin. Ohjauksessa on RCZ DS3 Racingin viitoittamalla tiellä, osoittaen keulan pidon erinomaisekseksi mutkissa, ja ohjauksen tarkaksi, mutta vähän tunnottamaksi. Ajaessa tuli sellainen olo, että tämän auton kuuluisi olla vähän yli 30 000, eikä 44 000 €. Hinnat alkaenhan näillä tosiaan on n. 33 000 € , joten siellä ollaan jo oikeammalla suunnalla. 

Yhteenvetona molemmista ranskattarista voi sanoa, että autot ovat paremmin tehtyjä kuin kummaltakaan merkiltä olettaisi, Citröenin viimeistelyn ollessa kokonaisuutena paremmalla tasolla, ja molempien autojen mallisarjoista löytyy halvemmista versioista enemmän potentiaalia, ja vastinetta rahalle, etenkin DS3:n puolelta. Eivät silti tuollaisenaan nostata erityisemmin tunteita todellista ajamisen fiilistä hakevalle.

Autoleffojen valjut sankarit.

Tällainen aivopierun tyyppinen välimölähdys tähän väliin. FB:tä lueskellessani joku aiheellisesti mainitsi blogini totisuuden, missä oli kyllä hyvinkin oikeassa. Lomalta paluun jälkeinen viikko tahtoo aina olla aavistuksen totinen, syystä tai toisesta. Helppoa paluuta kotimaahan ei luonnollisestikaan piristänyt myöskään n. 15 minuuttia Tampereen kentältä pois päin ajettuani, kameratolppa, joka halusi ottaa minusta kuvan. En tosin tiedä miksi.. nopeus oli tällä kertaa ihan sallituissa rajoissa..

 Itse olen tässä viimeaikoina katsellut paljon erityyppisiä autoleffoja, enimmäkseen vähän vanhempia, ja miettinyt sitä ihanaa poliittista epäkorrektiutta ja pientä pilkettä silmäkulmassa, joka niissä vallitsee. Näyttelijät irroittelevat rooleissaan, ja pitävät hauskaa, ja se myös välittyy yleisölle. Kuka muistaa ensimmäisestä Kanuunankuularalli-elokuvasta Roger Mooren roolin Seymour Goldfarb juniorina, rikkaan suvun höyrypäisenä poikana, joka kuvitteli olevansa brittiläinen salainen agentti? Entäpä Raul Juliaa purukumirallissa italialaisena kilpakuljettaja Francona, miehenä joka haistoi kauniit naiset, ja opetti paljon italialaisesta ajamisesta? Olisi kauhean vaikea kuvitella nykypäivän näyttelijöiltä yhtä hyvällä tyylillä överksi meneviä suorituksia.
Tässä Franco kertoo italialaisesta ajamisesta.

Vaan nyt jätän koneeni rauhaan, ja lähden katsomaan jokkista!

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Nokkela ja hinnaltaan/päästöiltään kohtuullinen ajajan vaihtoehto?


Nokkela ja ympäristöystävällinen ajajan vaihtoehto?

Olen aika tasaisesti käynyt tarkastamassa uutuusautojen sporttista antia alle 40 000 € hintaluokassa, ja viimeisen vuoden aikana on tullut testattua autoja sillä perusteella, että ne olisivat hauskoja, persoonallisia, sporttisia ja ehkä vähän ympäristöystävällisiäkin. Ajettua on tullut Honda CR-Z GT, Nissan Juken turbo-versio, Citröen DS3 Racing, Peugeot RCZ 200hp, Alfa Romeo Giulietta (tosin mopolla 120 heppaisella), ja VW Polo GTI DSG, joka ei varsinaisesti ole erityisen persoonallinen.

On mielenkiintoista huomata, että valmisajat pyrkivät värittämään mallistojaan pienillä sporteilla, mutta osalla yritykset jäävät tavalla tai toisella vähän valjuiksi. Pyrin naputtelemaan yllämainituista autoista, ja niiden herättämistä fiiliksistä lähipäivinä taikka viikkoina, miten viitseliäisyys riittää.  

Autoista keskustelemisen vaikeus.

Joskus turhauttaa, kun yrittää selittää autoihin vähemmän intohimoisesti suhtautuvalle, miksi joku tietty auto tuntuu vaan mielettömän hyvältä, vaikka se ei ole vähäruokainen taikka ihan tuliterä. Koitat siinä selittää, että on se hieno ajaa, ja ohjaustunto ja kaasunvaste on loistavat, ja saat vastaukseksi jotain tällaistä : " On se muuten mukava ajella tuo Kia Sportagekin, pelannut ihan moitteetomasti kokoajan, ja tässä on vielä pitkä takuukin". Mitäpä siihen sitten oikein voit sanoa.. Se on hienoa, että se kuminen, mutta olematon tunto miellyttää, se mitäänsanomaton olemus, ja ne harmaat muovit. Tai niinkuin yksi asiakkaani valitti, kun joutui olemaan 500 metriä japanintuonti GT-b Legacyni kyydissä : "Eihän tästä pääse ylös edes pitkillä matkoilla, miksi tässä ei ole matkustajanpenkin korkeudensäätöä, minulla on sellainen Avensiksessa, mutta se onkin uusi 1.8 Sol! " . Kuinka siinä perustelet, että urheilullisessa autossa yleensä istutaan matalalla, ja se urheiluistuin kyllä tukee hyvin niitä jalkoja..   Ei  oikeastaan tarvitse kauheasti ihmetellä, miksi Suomen Top 10 - myydyimpien automallien lista on niin kuivaa luettavaa kuin se on. Mielikuvituksettomia autoja mielikuvituksettomille ihmisille. Ainakin autojen osalta.

maanantai 12. syyskuuta 2011

Omasta autohistoriastani ja kiinnostuksesta autoihin.

Nyt kun en enää ole autoalalla, voin pitää hyvillä mielin blogia aiheesta joka on minulle hyvinkin rakas, eli autot ja kaikenlainen niihin liittyvä. Antaakseni vähän pohjaa teille jotka tätä satutte lukemaan, valotan vähän omaa autotaustaani ja mistä innostus lähti. Autoista olen ollut kiinnostunut niin kauan kuin muistan, taisin oppia melkein lukemaankin vanhoista 60-70-lukujen vaihteen Tekniikan Maailmoista, isän uudemmista TM:stä, V8 Magazineista ja mobilisteista. Isälläni oli muutenkin vaikutusta kiinnostukseeni autoista, olihan hän itsekin innokas harrastaja silloin. Meillä oli peräkkäin kolme turbo-volvoa, ja isä on kuulemma ajanut nuorempana rallia Skoda Octavialla.

Muistan kun meillä kotona nauhoitettiin Matti Alamäen EM Rallicross-kilpailuja, jotka näkyivät telkkarista. Alamäki keltaisella Porschellaan oli pienelle pojalle suuri sankari. Toinen mieleen jäänyt tapaus on Kuusamon lentokentältä, kun Lasse Lampi ajoi Audi Quattro-ralliautolla lentokenttää päästä päähän pienkonetta vastaan. 

Oma autohistoriani alkoi verrattaen myöhään, vasta 17-vuotiaana sain ensimmäisen oman auton, jonka maksoin kesätyörahoillani. Se oli Opel Manta B SR Coupe Berlinetta 2.0 -79. Metallihohtovihreä, vinyylikatolla, kromipuskureilla ja festival-vanteilla. Valitettavasti auto ei ollut ihan yhä hyvä kuin olisi äkkiseltään voinut uskoa, vaan paremminkin kauniisti sanottuna kohtalaisen huono yksilö. Isän kanssa yhdessä tuli autoon askarreltua iso osa sähköjä uusiksi, asennettua lisävalot, ja tehtyä uusi takakontin pohja. Valitettavasti se osa sähköjä mitä ei tehty uusiksi, aiheutti mielenkiintoisia virtapiiikkejä, jotka taas aiheuttivat sen, että auton virranjakajan kärkiin paloi reikä noin kahden viikon välein, josta seurasi käyntiongelmaa ja paukahtelevia savupilviä. Isompi ongelma oli ohjauksen kangistuminen kovalla pakkasella, mikä aiheutti erinäisiä tilanteita kevytperäisellä takavedolla ajaessa. 

Mantasta tuli hankkiuduttua eroon reilun puolen vuoden kortillisen ajelun jälkeen, ja tilalle tuli Honda Prelude -83, se ensimmäinen luukkulamppumalli. Tähän naapurin tallimekaanikko kävi koneen läpi ja porasi isommaksi 1800 cc alkuperäiskoosta. Autoon laitettiin Monroen sensatracit iskareiksi, Ronalin kolmepuola-vanteet ja kunnon kumit. Tämä oli se tehostamattomalla ohjauksella varustettu ja ilman ylinmääräistä sähköroinaa oleva malli, eli hyvikin kevyt ja käsiteltävä malli. Auton suurin ongelma oli ratin ja penkin välissä, autoa nimittäin ajettiin kovaa ja surutta inttimatkat ja muulloinkin. 40 tkm ajon jälkeen alkoi auto olla aika pehmeä kertaalleen tehtyä konetta myöten, myöskin ruoste vaati osansa.

Hondan seuraajaksi tuli Volvo 240 2.0 DL -84, jota kustomoitiin kovalla kädellä, ja johon tuntui osuvan kaikki paitsi Naton ohjus. Tiivistelmänä auton historiasta voisi mainita, kaksi kertaa auton kylkeen saaminen, 6 kierrosta katon kautta ympäri yhdellä kertaa, moottorin tippuminen paikaltaan tiellä olleen halon takia, kuuteen lokkiin kerralla osuminen, keulakoristeen rikkoi tielle loikannut sammakko, navasta irti katkennut takapyörä repi kyljen auki ja autolla väistettiin poikittain vastaantulevaa rekan kärryä tekemällä 45 asteen kurvi jäisestä vallista läpi läheiseen T-risteykseen iloisesta 90 km/h vauhdista. Autossa oli lopulta 2.5 litrainen vaprimylly, rakennettuna B23E:stä, ja kolmiportainen automaatti. Tämän kanssa yhtä aikaa oli Volvo 360 GLT -84, R-sportin alustalla, josta piti tulla kunnon raaseri, tarkoitus oli jopa nostaa tuo isomman volvon pata tähän kikkareeseen, mutta vanhemmilla alkoi tulla mitta täyteen jännittämisestä, että mitä tuolle 240-volvolle seuraavaksi tapahtuu, he ostivat minulle uuden -00 mallisen Renault Clio 1.4 RT:n opiskeluajan autoksi, ja volvot vaihtuivat moottorikelkkaan.. kelkkoja minulla oli tähän mennessä ollutkin jo puolentusinaa käytössä.
Renault toimi upeasti sen 35 tkm mitä sillä ajoin ennenkuin mitta tuli täyteen, se oli todella helppo ajettava, mutta ei kulkenut mihinkään ja oli tylsän tavallinen, eli sen piti lähteä, joten Renault myytiin pois.

Seuraavaksi lähdettiinkin rohkealle linjalle, elikkä hankittiin se, mitä saadaan kun italialaiset suunnittelevat ruotsalaiselle valmistajalle coupe-auton, joka on tarkoitettu amerikkalaisille, koottu ranskalaisesta koneesta, ruotsalaisista osista ja ja italialaisesta korista italiassa : Volvo 780 bertone coupe 2.8 V6 AT. Kaunis ja mukava matka-auto, kaikki ison auton ominaisuudet, paitsi suorituskyky. Sähkövikoja oli kohtalaisesti myös, mutta ne kuuluivat luonteeseen. Tämän kanssa yhtäaikaa oli koulukaverin kanssa puoliksi ostettu VW Golf III 1.9 diesel Ecotronic, mikä hommattiin Saksasta lopputyömateriaaliksi, jotta näimme miten vapautunut tuonti toimi. Aika vekkuli laite oli tuo Golf, siinä oli start/stop-toiminto, ja manuaalivaihteisto automatisoidulla kytkimellä. Tylsä, kylmä ja laiskahan se käytännössä oli, mutta halpa ajaa.

Volvon siirtyessä isäni harrasteautoksi, minulla teki mieli saada tehokas nelikko alle, joten seuraavaksi autokseni tuli Audi S2 Coupe, 3B-koneella ja 5-vaihteisella lootalla. Suorituskykyynsä nähden erinomaisen kestävä ja jämerä auto, tehty kuin tankki ja vetarit yms. tavarat mitoitettu reilusti yli tarpeen. Valitettavasti mutkaominaisuudet vähän muistuttivatkin tankkia, reilun keulapainoisuuden takia. Auto sai ABT:n boksin, Simonsin putkiston ja pientä hienosäätöä, ja sillä on edelleen omat henkilökohtaiset pohjat ajetussa huippunopeudessa mittarin mukaan, 265 km/h, todellisuus lienee hivenen yli 250 km/h, koska saavutin karkuun pyrkivää M5 bemaria ihan pikkuhiljaa.. Todella vauhtisokeaksi saava hirviö. Audin kanssa yhtäaikaa oli myös toinen opinnäytetyömme esimerkkiauto VW Scirocco II GT 1.8 -92, retrohenkinen urheiluauto, joka ei ollut erikoisen nopea, mutta hauska ja helppo ajaa lujaa, ja erinomaisen halpa pitää.

Velocity Red - väri näyttää hyvältä vahattuna.

Etelä-Suomeen muuton yhteydessä alkoi taas autokuumekin, joten Audi sai lähteä, ja tilalle tuli punainen Mazda RX-8, ahvenmaan vanha esittelyauto. Todella upea peli, jonka kohtaloksi koitui takavedoista kokematon ystäväni, musta jää, kesärenkaat ja liikenteenjakaja. Auto näyttää olevan kyllä nykyään liikenteessä, näkyy myynnissä silloin tällöin. Tämä RX kuitenki sai mielenkiintoni lisääntymään wankeleita kohtaan, ollessaan kevyt ja kierrosherkkä, ja käsittämättömän tasapainoinen auto ajaa. Ylivoimaisesti hienoimpia autoja joita voi mutkatielle viedä mukaansa, verrattuna ihan mihin tahansa. 
japanianhriviön ostokuva.

Työn puolesta tutustuin erääseen suomalaiseen viri-osa-toimittajaan, jolla oli suhteita japaniin, joten päätimmekin sitten yhdessä ostaa autot japanilaisesta huutokaupasta. Tuloksena mukaan tarttui Mazda RX-7 FD type R -92, ja Toyota Aristo 3.0 twinturbo. Viime metreillä mukaan ostettiin kontintäytteeksi Nissan Skyline R33 GTS-t turbo at. Näistä itselleni olin metsästynyt tuon mazdan, mutta työkaverini osti sen minulta puoliväkisin pois ennenkuin ehdin edes rekisteröidä sitä, niinpä ryhdyin kaverini kanssa rakentamaan Nissania, ja seiskasta saaduilla rahoilla hain saksasta FC-korisen RX-7 Turbo Cabrioletin, joka edelleen palvelee kesä-autonani. 
Harvinaista kyllä, seiska on katto ylhäällä..



Nissania rakensimme ystävieni kanssa asentamalla siihen pään kokoisen turbon ja täysin uuden moottorinohjauksen ja kaikkea asiaanliittyvää, vain todetaksemme, että ahdin herää ihan liian myöhään toimiakseen automaatin kanssa saumattomasti. Tämä aiheutti hivenen motivaation hiipumista, ja muuttuneiden työkuvioiden myötä oli muutto pohjoiseen takaisin edessä, joten autokanta piti päivittää vähän liukkaammille teille sopivaksi. Nissan vaihtui Subaru Impreza STi Type R Version III:een, joka varustuksesta ja väsyneestä kunnosta päätellen oli ollut entinen time attack, taikka ratapäivä-auto. Perheeseen tuli myös tyttöystävän Ford Ka:n lisäksi Chevrolet Trailblazer hoitamaan päivittäisen juhdan hommia, työsuhdeauton poistuessa käytöstä alanvaihdon myötä. Oma kalusto on näiden lisäksi kasvanut vielä Subaru Legacy GT-b -98 2.0 twinturbo-automaatilla, kun sellanen tuli sopivasti tarjolle, ja lisäksi on huolehdittavana isän harrasteet Jaguar XJ8 4.0 Sovereign -98, ja Saab 96 -73 projekti. Näillä mennään nykyään, kaluston nykyisistä kuulumisista lisää myöhemmin. Työsuhdeautoina ja ajoautoina(lainassa) minulla on ollut aika kirjavaa kalustoa : pari Mazda 3 GT:tä, pari Subaru Foresteria, Mazda MPS3, Forde Escort 1.4 special, pari erilaista Mazda 6-mallia, käytössä myös MPS 6, Subaru Legacy, Opel Astra, Jaguar X-type, Land Rover Freelander, Land Rover Defender, Mazda CX-7, Saab 9-3X jne.  Kaikenlaisilla laitteilla on tullut ajettua. Tässäpä loppuun kuvaa nykyisestä kalustosta minkä kanssa tulee touhuttua.
Pikkufiksiä se vaatii vaan... ;)

GT-b:n kesäkengät, mallia Gram Lights..

Kuten huomata saattaa, aina ei pysytä penkkojen välissä..