Alfa Romeo on siitä hieno merkki, että se herättää aina tunteita. Alfoista ei koskaan puhuta kuten mondeoista, vectroista tai almeroista. Niistä väitellään, niitä ihaillaan ja niitä vihataan. Itse suhtauduin Giuliettaan vähän skeptisesti, koska 159 oli tuottanut hienoisen pettymyksen sellaista testatessani. Auto oli upea, ja laadullsiesti valovuoden edellä aikaisempia malleja, mutta jotenkin se tuntui kasvaneen liian aikuiseksi. Sen ohjaustuntuma oli saanut aavistuksen audimaista tuntua, kokemuksen ollessa seesteinen, eikä niin leikkisä kuin esimerkiksi vanhassa 156 alfassa. Nämä tunnelmat olivat mielessäni kun kapusin autoon sisään.
Giulietta ei onneksi pettänyt. Autosta välittyi vielä alfamainen tempperamentti vaikka viimeistely olikin laadukkaalla tasolla. Poikkeuksena paria fiatilta lainattua katkaisijaa ja yksityiskohtaa, kuten peilien säätönappi. DNA-kytkin dynaamiselle, ja meno alkoi olla oikeasti hauskaa, vaikka voimaa puuttuikin. Tässä oli pitkästä aikaa golf-kokoluokan auto, joka selkeästi tykkäsi, että sillä ajetaan. Auto ei missään nimessä ollut täydellinen, mutta se oli hyvä osoitus siitä, että ns. tavallisenkaan version ei tarvitse olla arjen harmaa, ja sen voi tehdä tyylillä. Uskoisin, että alle 30 000 € sporteissa se 170-heppainen versio enemmän kuin puolustaa paikkaansa. Vanhana automyyjänä uskoni alfaan ei ole aina ollut erityisen korkealla, mutta jos laadun tuntu yhtään antaa osviittaa, niin nyt alfa on iskenyt kovan kortin pöytään, kerrassaan kaunis auto, jossa on persoonaa, ja joka saattaa jopa selvitä pitkän ajan ilman hinausta. Tässäpä lopuksi vielä Uma Thurman ja Alfa yhdessä, jotta kauneus ei unohtuisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti